"Valohan saapuu aina kakkosena sinne, mihin pimeys on jo ehtinyt"

Pirkanmaan pimeä ydin

Karkoitamme pimeyttä kulttuurilla ja kirkkailla valoilla. Mutta missä mahtaa olla Pirkanmaan pimein paikka? Toimittaja Jantso Jokelin ja valokuvaaja Touko Hujanen kulkivat Pirkanmaan läpi etsimässä pimeyttä ja perusihmistä. Haaviin tarttui hylättyjä hautoja, Helvetin portteja, pimeää runoutta ja pyramideja.

Tämä juttu on julkaistu vuoden lyhimpänä päivänä 22.12. klo 15.03. Samalla hetkellä aurinko laski Tampereella. Reportterikaksikko avaa juttumatkaansa tarkemmin haastattelussa Jokelin ja Hujanen etsivät pimeyttä Pirkanmaalta

Teksti: Jantso Jokelin
Kuvat: Touko Hujanen

Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon on valittu merkittäviä inhimillisen kulttuurin ilmiöitä, perinteitä ja käsityksiä yhteensä 122 maasta. Luettelosta löytyy muun muassa argentiinalainen tango, espanjalaiset ihmistornit, Belgian olutkulttuuri ja kirgiisien kok boru -hevospeli.

Mikään suomalainen asia ei ole yltänyt Unescon listalle. Savusaunaperinteenkin Viro on onnistunut varastamaan nenämme edestä.

Voisikohan luetteloon valita suomalaisen marraskuun? Siihen liittyvä kitumisen ja synkistelyn kulttuurimme on takuuvarmasti ainutlaatuinen.

Marraskuu, koko maan kattava valon ja elämän mailleenmeno. Ylitsevuotavaa, kosmista, roihuavaa harmautta ja pimeyttä, jota pakenemme anniskeluun, avantoihin ja outoihin ajatuksiin. Heikoimmat lentävät etelään.

Uutisen mukaan kulunut marraskuu oli vuosituhannen pimeimpiä Suomessa. Pimeyttä torjutaan loistavilla valoviikoilla, mutta miksi emme antaisi mahdollisuutta myös pimeydelle, yrittäisi katsoa sitä silmästä silmään?

Päätimme lähteä vuoden pimeimpään aikaan kaikkivaltiaan yön selkään ja etsiä käsiimme Pirkanmaan pimeimmän paikan.

***

Harmi, kun Valo Saikku on ehtinyt kuolla, päivittelen astuessani pieneen Fiatiin Tampereen keskustassa harmaana loppumarraskuun iltapäivänä. Urjalassa vaikuttaneella transsendenttisen meditaation asiantuntijalla ja Hengen ja Tiedon messujen entisellä järjestäjällä oli erään paikallislähteemme mukaan ”Urjalan paras panosänky ja Suomen laajin kuolemaa käsittelevä kirjasto” sekä muuta pimeää ansioituneisuutta, mihin urjaaneilla on tunnetusti myös luontaista taipumusta.

Ikävä kyllä Valo Saikku on poistunut keskuudestamme muutama vuosi sitten. Pimeyttä on siis etsittävä muualta.

Jos jostain, sen luulisi löytyvän hämeenkyröläisestä mökistä. Siellä on kertoman mukaan joskus nähty perusihminen.

Kello on neljä iltapäivällä, kun kurvaamme Hämeenkyrön Myllykoluun. Loskaisella parkkipaikalla näkee vielä sentään lukea F. E. Sillanpään kotitalosta kertovan kyltin tekstejä ilman taskulamppua – ja tietysti kätellä loskalätäköiden yli Hämeenkyrön kulttuuripalveluista vastaavan Pirkko Pilvisen, jonka olemme saaneet suostuteltua avaamaan meille oven kylmään, talviteloille siirretyn kesäteatterikatsomon takana seisovaan tölliin.

Kuivanharmaa puumökki tönöttää yksinäisenä niityn kupeessa. Koski kohisee jossain tumman metsälaikun tuolla puolen. Hiljaista on.

Pilvinen raksauttaa oven auki. Astumme sisään ja muinainen haju tulvii heti sieraimiin. Taskuvalojen vaatimattomat keilat lakaisevat elämän raapimia lattialankkuja, pöytiä, penkkejä. Eteisessä lasilevyjen alla on kuvia Sillanpäästä ja hänen erinomaisella käsialalla kirjoittamiaan kirjeitä. Tuvan puolella huomion kiinnittää pölkyn päälle nostettu selittämätön pahkakyrsä, jolle Pilvinenkään ei keksi tarkoitusta.

Pahkakyrsä

 

Pienen renginkaapin sisäovessa on vieläkin Sillanpään lyijykynäkirjoitusta 1890-luvulta. ”Onni olkoon sinulle ja sillä, joka sua rakastaa. Usko, toivo, rakkaus on kolme pientä sanaa, on monta kertaa kalliimpaa kuin tuhannen tuhatta valaa.”

Sillanpään perhe kohtasi mökissä kaksi suurta tragediaa. Ennen Frans Emiliä syntyneet sisarukset kuolivat molemmat nuorina. Lapsuuttaan Myllykolun mökissä ”Eemeli” kuvasi kaikesta huolimatta onnelliseksi.

Myöhemmin hän alkoi kärsiä alkoholismista ja ahdistuksesta ja tuhlasi rahojaan holtittomasti. Järki ei meinannut kestää etenkään Nobel-palkinnon voittoa ja sen tuomaa menestystä. Henkinen ja fyysinen romahtaminen veivät kirjailijan lopulta hoitoon Kammion sairaalaan Helsinkiin.

Vuoristoradan tavoin sinkoilleesta elämästä huolimatta Sillanpää on jäänyt kansakunnan mieleen ennemminkin valon kuin pimeyden kuvaajana. Vitalistiksi ja elämänpalvojaksikin häntä on kutsuttu. En muista häneltä juurikaan pimeyden voimien kuvauksia.

Kirjailija Panu Rajala tietää Sillanpäästä ehkä enemmän kuin kukaan. Hän vahvistaa käsitykseni puhelimessa.

”Olet oikeassa, Sillanpää oli ennen muuta valon ja elämän kuvaaja. Pimeyttä on kyllä esimerkiksi joissakin hänen joulukuvauksissaan, mutta noin yleisesti hän vastusti pimeyttä. Esimerkiksi Ilmestystä vastaan -nimisessä novellissa on teema, jossa halutaan nimenomaan torjua pimeyttä, puukkoa, pirtua ja tuberkkelia. Etupäässä hän kyllä keskittyi valoon. Esikoiskirjan nimeksikin tuli Elämä ja aurinko. Täällä Pohjolassa aurinko merkitsi niin paljon, se oli köyhän kansan suurimpia lohduttajia.”

Kituva valo katoaa nopeasti metsänrajojen taakse. Mökin pimeys nielaisee meidät. Sammutamme taskulamput. Tönöön tulee niin pimeää, ettei omia käsiään meinaa nähdä. Ohut lumikerros pihassa heijastaa sisään sentään vähän valoa.

”Ei ihme, että siihen aikaan mentiin ajoissa nukkumaan”, Pirkko Pilvinen toteaa.

”Meillehän tämä paikka on nykyään middle of nowhere, mutta ei tämä niin syrjäinen paikka silloin ollut. Tuossa meni taksvärkkitie, jossa kulki ihmisiä. Oikeastaan tämä oli kahden tien risteyksessä, ja kirjaimellisesti sillan päässä.”

F. E. Sillanpään tuotannossa ja elämässä valo pääsee miltei aina niskan päälle. Ei mökkiä voi ehkä sen puolesta kuvitella Pirkanmaan syvimmän pimeyden tyyssijaksi. Esikoisromaanissaan Elämä ja aurinko vuodelta 1916 Sillanpää kuitenkin kaappaa jotakin olennaista yksinään istuvan ihmisen sielun liikehdinnästä. Samalla hän tulee tiivistäneeksi oikeastaan koko matkamme tarkoituksen.

”Tällaisena lyhyenä hetkenä tuntuu siltä, kuin olisi yksin olemassa ihmisenä, mutta se tunne ei kauhista eikä riemastuta, siihen ei liity surun eikä ilon vivahdusta. Silloin valvoo, aistelee ja tajuaa yksinomaan sisäinen, perusihminen, se ikuisesti muuttumaton, joka ei tiedä surusta eikä ilosta, ei nuoruudesta eikä vanhuudesta. Semmoisia hetkiä kokee jokainen joskus, ehkeivät kaikki niitä semmoisiksi huomaa.”

Perusihminen, luonnon muovaama ja vaistomainen osa meistä, uskaltautuu esiin usein vasta yksinäisyydessä, pimeydessä, luonnossa, ohikiitävissä ja kallisarvoisissa joutilaissa mietinnöissä.

”Se oli biologiaan perustuva ajatus, että pohjimmiltaan jokainen ihminen on sama. Kasvutekijät ynnä muut muokkaavat ihmistä, mutta kohtalon hetkillä ihminen tavoittaa lopulta oman perimmäisen minänsä”, Rajala sanoo.

”Kaikkein otollisin pimeä paikkahan tuohon aikaan oli sauna, jossa Sillanpääkin käpertyi sikiöasentoon ja löysi sitä kautta jotain olennaista ja uutta sisimmästään. Sauna jos joku oli tuon ajan pimeyden kokemus.”

Ja niin jatkamme matkaa, pimeyden rinnalla myös perusihmisen arvoitus.

***

Näsinneula vilkkuu. Mikään muu ei jäätyneessä maisemassa liiku. Kello on kolme yöllä, ja tapani mukaan valvon. Olen palannut kotiin, käynyt kotisaunassa käpertymässä sikiöasentoon ja etsimässä yhteyttä perusihmiseeni. Suurten havaintojen sijaan ajatukseni ovat laukanneet entistä levottomammille laitumille.

Pahimmat unettomuusjaksoni sijoittuvat usein vuoden pimeimpään aikaan. Lumettomassa marraskuun maassa pimeys tuntuu totaaliselta ja äänekkäältä, kuin vapaana raivoavalta epidemialta. Sängyn pohjalla viruvista aivoista tulee valtava, avoin silmä, joka mulkoilee itseään. Ulkoinen ja sisäinen pimeys asettuvat levottomaan linjaan.

Ehkä senkin vuoksi suosikkijoululauluni on aina ollut Tonttu. Se kertoo unettomuudesta pimeän ajan keskellä. Uuvuttavan 11 säkeistön ajan tonttu harhailee keskitalven yössä, katselee nukkuvia maatilan eläimiä ja etsii apua vuoroin kuusta, eläimistä ja metsän puista. Pääsky on jättänyt jälkeensä vain kylmän pesän. Elämä makaa jään alla.

Uneton tonttu ajautuu syviin aistihavaintoihin ja kummallisiin pohdintoihin kuolevaisuudesta, ihmispolvien ketjusta ja ajan luonteesta. Pimeys puskee perustontun esiin.

***

Ellivuori päivällä ja yöllä.

Viikonloppuna lähdemme etsimään perusihmistä. Seikkailemme Sastamalassa risuista kyhättyjen peikkotunnelien ja jäätyneiden pirunpeltojen läpi. Tapaamme uinuvassa metsässä vain kävelylle lähteneen miehen ja koiran. Astelemme luonnonsuojelualueen rapisevien lätäköiden, hapertuneiden sammalmattojen ja kivenlohkareiden yli, muhkuraista rinnettä pitkin yhä korkeammalle kohti vuoren lakea.

Taidemaalari Emil Danielsson rakennutti Pirunvuoren Kivilinnan erämaa-ateljeekseen Sastamalan vuorelle vuonna 1906. Linnan seinät koottiin vuorenrinteiden pirunpellosta valikoiduista luonnonkivistä, muotoiltiin vain lekalla ja meisselillä sopivan kokoisiksi ja nostettiin vintturin avulla seiniksi. Kivet aseteltiin päällekkäin ilman minkäänlaista laastia, väliköt tilkittiin sammalella.

Vuosikymmenet taiteilijapariskunta vietti kesänsä täällä, peikoistaan ja piruistaan tunnetun vuoren lakipisteen tuntumassa, Karkun metsän hiljaisuudessa. Emilin leskirouva Saga Danielsson luovutti linnan vanhoilla päivillään Tyrvään seudun kotiseutuyhdistykselle. Yhdistykseltä se päätyi lopulta Vammalan kaupungille.

Onneksi olemme saaneet haltuumme linnan avaimet ja luvan käydä sisällä. Avaimen kääntäminen fantasiatalon lukossa tuntuu juhlalliselta. Kahden lukitun oven takaa paljastuu tila, jonka tunnelmaa on hankala välttää kutsumasta uskonnolliseksi. Samea valo tihkuu sisään laajasta kirkkomaisesta ruudukkoikkunasta. Vastakkaisella seinällä on kivistä valettu tonttumainen tulisija ja kokonainen jykevä parvi.

On myös pieni vuode, maalarin teline, lasipulloja, kynttilänjalkoja. Sekä Danielssonin teoksia. Hartaimmassa kirveenteroittaja on syventynyt työhönsä.

 

Istun pahkatuolille ja suljen silmäni. Näin hiljaista hetkeä ei elämässäni ole ollut aikoihin. Kivistä koottu mökki tukahduttaa kaikki äänet. Avoimesta ovesta kuuluu kerran etäinen, tuskin todellinen talvilinnun tirskahdus. Sitten ei mitään.

Hiljaisuus alkaa käydä korviin. Se ei tunnu enää rauhoittavalta, vaan omituiselta paineelta, joka sotkee suuntavaiston ja puristaa päätä. Valoton meri velloo silmien takana. Alkukaaos raottaa verhoaan.

Huimaus pakottaa avaamaan silmät. On taas muutaman minuutin hämärämpää. Nousen ylös ja huomaan jäsenteni jo kangistuneen.

Kivilinnan lattiassa on luukku. Vuosisadan alun jääkaappi, kenties? Epäröin hetken ennen kuin vedän rautarenkaasta ja kurkkaan pimeään aukkoon. Ikkunoista vuotava valon häivä paljastaa vain hieman kalliomaata ja jotakin epäilyttävän kiiltävää. Suuntaan taskulampun aukon pohjalle.

Kivisellä pedillä makaa muovinen luuranko. Pimeetä huumoria.

***

Yritämme ehtiä vielä vuoren laelle ja Pirunluolan suulle ennen valon totaalista häviämistä. Tuntuu kuin hämärä leviäisi hiljalleen ilmakehään siirtolohkareiden alta, kallionkolojen ammottavista aukoista. Kun opastekylteissä mainitaan alueella liikkuvat sudet ja karhut, en voi olla katsomatta hangella kulkevia yksinäisiä käpälänjälkiä useampaan kertaan.

Kun peikot ja pirut vielä mellastivat suomalaisten mielikuvituksessa, tämä oli erityisen pimeää energiaa kuhisevaa seutua. Itse pirun arveltiin joskus asuvan massiivisen kivipaaden alle kätkeytyneessä luolassa. Aukon suulta käytiin huhuilemassa Pirulta neuvoja, mutta kauan siellä ei kertoman mukaan saanut viipyä tai vuorelle räjähti rajuilma.

Nykyään varoitellaan sortumavaarasta, eikä luolalle menemistä suositella. Päätän silti kömpiä luolan suulle hämärässä jäisiä kallionlohkareita pitkin. Tuijotan kuilua hetken, mutta kuilu ei tuijota takaisin. Pirun ääniä ei kuulu sen enempää. Luolan ympärillä pimeys sen sijaan kasvaa silmissä. Onkalo sulautuu hitaasti säkinsynkkään maisemaan. Puolen tunnin päästä täällä ei enää näe eteensä.

Sudet ja paholaiset mielessä lähdemme harppomaan takaisin peikkometsien läpi.

***

”No tää läävähän nyt kesällä on vähän ankee, mutta tuupa käymään marraskuun sateissa! Silloin tää paikka on parhaassa loistossaan.”

Monestiko olet kuullut edellisen tokaisun, kysyy Pasan ja Atpon kirjoittama Suuri suomalainen vitutuskirja (2011). Et koskaan.

Kaikki suomalaiset kaupungit ovat ”kesäkaupunkeja”, vaikka kesä on meillä vain lyhyt tauko kahden sateisen pimeyden välissä. Vain Lappi rakentaa matkailubrändiään talvi ja kaamos edellä. Suurin osa meikäläisistä menee sinne vain käymään, jos ollenkaan. Marraskaupungiksi ei liene julistautunut mikään paikkakunta.

Pirkanmaalla on päiväsaikaan sentään vielä hieman valoa. Lapissa aurinko on juuri laskenut tältä vuodelta lopullisesti. Kovin lohdulliselta se ei tunnu, kun kaahaa pikkuteitä viideltä iltapäivällä maailmanlopun mustuudessa. On idiootin hommaa etsiä pimeyttä pimeyden keskeltä. Vaistomaisesti tekee mieli kiihdyttää vain päästäkseen pois täältä, vaikka tietenkään poispääsyä ei ole. On vain annettava mennä, jyrsittävä tie pimeyden läpi toiseen samanlaiseen.

Aina puhutaan vain valon nopeudesta. Kirjailija Terry Pratchett on joskus tuonut esiin pimeyden nopeuden, joka on paljon mahtavampi: Valohan saapuu aina kakkosena sinne, mihin pimeys on jo ehtinyt. Ja ajatusta jatkaen: kun valo lopulta pääsee perille, se osuu vain esineiden ja olioiden pintaan ja kimpoaa pois. Pimeä yltää pinnan alle, ytimeen asti.

Näkyvä maailma on muutenkin alakynnessä. Avaruusfysiikka on kyennyt todentamaan, että kaikki edessämme pyörivä aine, maailman ja ihmisen rakenneosaset, auton nopeusmittarit ja radion napit ja jääraapat ja polkimet ja nenät ja suut ja tonttulakit ja pääskynpesät, joista kuvittelemme koko maailman koostuvan, ovat vain pieni osa kaikesta maailmankaikkeuden aineksesta, tarkemmin sanottuna noin viisi prosenttia.

Loput on pimeää ainetta ja pimeää energiaa. Ne eivät näy tai säteile, emmekä tiedä niistä muutenkaan juuri mitään. Tiedämme vain, että vallitseva aineen muoto on pimeyttä.

Avaruuteen hukkuvalla suomalaisella pikkutiellä sen ymmärtää kirkkaasti.

***

Poikkeamme Pitkäniemen mielisairaalan vanhalla hautausmaalla Nokialle kulkevan moottoritien kupeessa. Metsän ympäröimä, kivimuurilla varustettu hautapaikka on synnyttänyt ajan saatossa kylmääviä tarinoita ja kummitusjuttuja.

Totuus on ehkä tarinoitakin sykähdyttävämpi. Vuosina 1902–1964 tänne haudattiin yli neljäsataa mielisairaalassa kuollutta potilasta. Kylän verran ihmisiä, joiden elämässä oli taatusti koko lailla liikaa tarpeetonta kärsimystä. Vieroksuttuja, kaupunkikeskustasta maaseudun mielitautilaitokseen siivottuja, ei-toivottuja ihmisiä.

Hento lumi peittää harvalukuisia hautakiviä. Niitä löytyy satunnaisista paikoista milloin ryppäänä, milloin täysin yksinäisinä metsikön rajamailla. Läheskään kaikille vainajille ei ole hautakiveä. Useimmista kivistäkään ei saa selvää. Muutamalle on sentään merkitty nimi ja ammatti.

Millainen oli vuonna 1916 kuolleen perämies Johan Edvard Lagerströmin elämä? Kuoliko hän aikansa merimiesten ammattisairauteen, kuppaan, joka levisi usein aivoihin, sai kropan sätkimään holtittomasti ja vei lopulta järjen?

Tarpeetonta mustuutta, tarkoituksetonta pimeyttä, kuppaa ja hulluutta…

Pitkäniemestä matkalla Siuroon pysähdymme kuvanveistäjä Ossi Somman veistospuistossa. Se epäilemättä täyttää ainakin pimeän touhun määritelmän. Kokonainen metsä täynnä tyhjin silmin ja suin mollottavia vaha- ja lasikuituolentoja, kuin kituvia sieluja matkalla kadotukseen. Kuin raatoja puiden oksilla, häkkeihin ja lankkuihin takertuneina, surkeasti Tuonelan virraksi ristityn puron varrella roikkuen.

Hahmon syntyyn vaikuttivat kuvat Natsi-Saksan keskitysleireiltä, Somma kirjoittaa olennoistaan vahakabinetista löytyvässä opaslehtisessä. ”Hahmo symboloi aikamme kurjia. Heitä voivat olla niin absoluuttisessa köyhyydessä kuin myös piittaamattomassa yltäkylläisyydessä elävät.”

Metsän läpi kulkee Via Dolorosa varrellaan pyramideja, alttaritauluja, joka paikasta tursuavia raukkoja ihmishahmoja. Loputon määrä kärsiviä haamujen suita, tuoleista rakennettu hakaristi. Tuoleja kärsimysten tiellä pitkin poikin. Korkea valtaistuin, jolla kukaan ei istu, sillä maailmaa hallitsevat ”kasvottomat, näkymättömät markkinavoimat”. Peltisiin kyltteihin on kirjoitettu otteita Danten Helvetistä:

Oi sokko ahneus! Oi, hurja viha,
elossa lyhyessä mi niin meit’ ajaa
Ja päättyy verilöylyyn ijäisehen!

Jopa Helvetin portti löytyy Siuron metsästä. Salaman iskemästä hirsitalosta on koottu seinämiä, ja oviaukon ympärille Somma on taiteillut ruumissäkkimäisiä hahmojaan.

Helvetin kolmannessa laulussa kertoja johdatellaan tuskan ja kärsimyksen täyttämään kaupunkiin. Siellä kirkuvat ”ymmärryksen lahjan” hukanneet kansat, jotka eivät ansainneet taivasta eivätkä Helvettiä. Vailla kuolon toivoa, pelkkää sokeutta ja huutoa vain, limbossa, pimeyden ja valon välissä. Aikoja sitten kuolleita mielisairaita? Minne he Helvetin suppilossa mahtuisivatkaan?

Maailma heidän mainettaan ei muista, käy ohi heidän Oikeus ja Sääli: he jääkööt. Katsele ja astu eespäin!

Huh, Saatana! On pakko jatkaa! Eteenpäin, eteenpäin – syvemmälle pimeyden suppiloon!

***

Eletään mustaa perjantaita. Kulutusorgioiden mainoksia tunkee radiosta, televisiosta, sähköpostin välityksellä ja kadunvarsien valotauluista. Äänet ja kuvat kertovat, että meidän pitäisi ostaa erityisesti elektroniikkaa. Ja dildoja. Ja orjatyöllä tuotettuja vaatteita. Mustan perjantain kehittäjille lienee Danten järjestelmässä oma sijansa.

Runoilija ja kustantaja J. K. Ihalainen pitää mahdollisesti Pirkanmaan pimeintä kirjapainoa Siuronkosken kupeessa. Hän on antanut myös kulutuskritiikin leiskua runoissaan ja muissa kirjoituksissaan erityisen vimmaisena. Tuhlattu maa -runossa kertoja käy hengen taistoon jopa pimeyden puolesta:

Yhteinen pimeys pilkotaan valonheittimillä,
katuvaloilla, pihavaloilla, taivalla vilkkuvilla
avaruusvaloilla, vastaantulevien häikäisevillä valoilla,
sokeuteen saakka pimeyttä tönitään etäämmäksi
ihmisestä, kauemmaksi sivistyksestä, keskustoja
valaistaan täysillä yötä päivää
ikään kuin suuret juhlat olisivat meneillään,
valtaväyliä kylvetetään valon virroissa.

Niin, mitäs me muuten täällä oikein juhlimme? Eikö valoa ole liikaakin? Kuinka uhanalaiseksi pimeyden voisi kaupungissa julistaa leimautumatta hulluksi?

Ihalainen on ollut edellisenä iltana runoillassa Tampereella. Nyt hän istuu Heidelberg-painokoneen vieressä sätkän kanssa ja muistelee lähiseuduilla vierailemiaan pimeitä kohteita.

”Tulitikkutehdas oli Tampereella kyllä pimee paikka. Tehtiin siellä joskus Runoraatiin videota, jossa poltin kirjoja. Siellä oli myös kuorma-autojen hautausmaa.”

Merkillisissä paikoissa matkustellut Ihalainen muistaa maailmalta erityisen pimeänä paikkana erään pääkalloluolan Kambodžassa.

Pol Potin aikaan siellä heiteltiin kallionkielekkeeltä ruumiita luolaan, aikuiset ja lapset eri paikkoihin. Mulla oli oppaana sellanen nuori poika, joka kertoi loistavin silmin niitä tarinoita. Tapasin yhdessä kylässä myös ukon, joka oli kuulunut Pol Potin joukkoihin. Välillä hän oli paossa Laosissa, mutta tuli sitten takaisin ja asui siellä nimettömänä. Kun tein siitä haastattelua, niin se hymyili koko ajan puhuessaan. Se jäi kyllä mieleen.”

Siuro sen sijaan ei ole runoilijalle pimeyden tyyssija. Kylässä on elämää.

”Nythän on kuolemankuukausi. Mutta täällä on muuten hyvää meininkiä. Meillä on kaverin kanssa saunalautta. Berliiniläiset olivat ihmeissään kun tulivat tänne performanssifestareille ja vietiin ne lauttasaunaan. Koski-Baarikin on piristynyt, siellä oli juuri Asa esiintymässä, ja Jukka Nousiainen.”

”Kyllä mä valosta tykkään. Vaikka pimeydessä pystyy kyllä keskittymään eri tavalla eri asioihin.”

***

Myllypurossa Tampereen ja Nokian rajalla tapaamme omalakisesta bluesistaan tunnetun muusikon. Faarao Pirttikangas on äänitellyt koko viikonlopun musiikkia studiollaan ja korkannut urakan päätteeksi oluen. Istun rumputuolille kuuntelemaan nauhoituksissa syntynyttä pimeää punkkia. Seinillä on kuvia pyramideista, leijonista ja Paratiisista karkotuksesta; hylly täynnä kirjoja, levyjä ja sekalaisia soittimia.

Etukäteistoiveenamme on ollut kuulla Faaraon tuotannon pimein kappale. Siihen hän on vastannut kuin pyssyn suusta: ”Oi kuolema”. Se on Faaraon tulkinta delta blues -legenda Charley Pattonin 1930-luvun kappaleesta Oh Death.

Pirttikangas laskee tölkin kädestään, poimii slideputken ja kitaran ja istuu virittämään peltilaatikkokitaransa. Pian ollaan toisissa maailmoissa.

Kuulen, kuulen, kuoleman mua kutsuvan — tiedän, oi Luoja, mun aika on…

Ei näy, ei näy, mua kohti se käy
Ei näy, näkymätön kohti mua käy…

Pirttikangas on rakentanut pyramidinsa keskelle Myllypuron teollisuusaluetta. Vieressä on autotalleja, pesuloita, rakennusliikkeitä, teräsyrityksiä.

Pimeällä pihalla repaleinen pressunriekale väpättää ja rapisee peltihäkkyröiden, tynnyreiden, rengaspinojen ja trukkilavojen keskellä. Pyramidin sisällä jalka tamppaa rumpupedaalia, särökitara ulvoo.

Näkymätön mua kohti käy…

( Katso Oi kuolema -kappale tästä linkistä )

Herään aamulla kuolemanväsyneenä. Raahaudun kirkasvalolampun luo kuin annoksensa ääreen asettuva nisti. Juopottelen keinovaloa. Sokaisen itseni lampulla ja ahmaisen samalla d-vitamiinipillerin. Talvella Suomessa eletään kuin avaruusaluksella. Välittömien elintoimintojen ylläpitäminen vaatii naurettavia apuvälineitä.

Useimmat kasvitkaan eivät pysy hengissä tässä ilmanalassa. Miten me voimme selvitä puolen vuoden pimeyden läpi? Pyörimällä kännissä, etsimällä perusihmistä pullosta kuin sokeat menninkäiset, kuuluu perinteisin vastaus. Siinä vasta aineetonta kulttuuriperintöä maailmalle levitettäväksi!

Päätämme lähteä baariin.

 

Ajamme pari tuntia valotonta taivalta pysähtymättä, ohi Kurun, Parkkuun ja Jähdyspohjan. Virroilla kirjaudumme sisään vaatimattomaan motelliin huoltoaseman ja muovitehtaan välissä ja suuntaamme ainoaan avoimen näköiseen anniskeluravintolaan Virtain keskustassa. Siellä esiintyy Lordin entinen rumpali ”Kita” eli Sampsa Astala basistin ja konerumpujen säestyksellä.

Bon Jovi soi, opiskelijoiden muodostamat klimpit hyppivät toisissaan kiinni, nahkahousuinen leidi vetää täyttä jamia tanssilattian poikki. ”Saatana mä oon jurrissa”, Etelävaltioiden lipuilla koristeltuun takkiin pukeutunut keski-ikäinen mies toteaa puhe puuroten vessan oven tuntumassa.

Kaaoksen keskellä istuu parrakas vanhempi mies pipo päässä olutlasinsa takana ja katsoo seinällä pyörivää televisiolähetystä. Koko illan, yksin, täysin tyynenä ja hallittuna. Onkohan hän tavoittanut perusihmisensä?

Viimeisen edes jotakuinkin järjellisen huomion teen pilkun aikaan, kun katselen ulos baarin ikkunasta ja huomaan naisen kävelemässä kotia kohti minun takkini yllään. Ajattelen kävelymatkaa yöpaikkaan tuntuvassa pakkasessa. Sekunnissa ampaisen juoksuun kylänraitin pakkaseen rääpimään takin itselleni. Neuvottelut suoritetaan humalaisen solidaarisuuden tilassa.

Suden hetkellä taivallamme takaisin motellihuoneeseen. Juon vettä pahvimukista ja tuijotan yössä hehkuvaa muovitehtaan valokylttiä.

Lipaston luukusta löytyy Uusi Testamentti. Joku on kirjoittanut sen nimiösivulle siistillä kaunolla: ”Kiitos, kun täällä on tarjolla Jumalan sanaa.”

***

Seuraavana päivänä matkallamme Tamperetta kohti tiellemme sattuu kyltti, joka osoittaa Helvetin portille. Muistamme nähneemme Helvetin portit jo Ossi Somman veistospuistossa. Tämänkertainen Helvetti näyttää virallisemmalta, oikein Tiehallinnon hyväksymältä.

Paikka paljastuu Helvetinjärven kansallispuiston kupeessa toimivaksi ravintolaksi, joka toivottaa verkkosivuilla asiakkaansa ”lämpimästi tervetulleiksi Helvettiin” tarjoilemalla strutsin ja villisian lihaa. Strutsin syöminen helvetissä tästä olisi enää puuttunut. Joulukuun kynnyksellä helvetti on ikävä kyllä jäätynyt ja ravintola suljettu. Strutsit ja villisiat seisovat elävinä ja järjettöminä aitauksissaan lumen keskellä.

Illan sinertyessä livahdamme jälleen uudelle pimeydenkalasteluretkelle. F. E. Sillanpään Ihmiset suviyössä -romaanin (1934) sanat kummittelevat jälleen mielessäni:

Yö oli syventynyt, oli kuin olisi kulunut hyvin pitkä aika siitä kun hän oli äsken siellä liikkunut. Jokin aivan uusi henki tuntui viettelevän häntä sinne takaisin.
Hiljaa kuin varas hän painuikin sinne takaisin, livahti nurkan taitse, niin kuin olisi pelännyt jonkun lähteneen jälessä; tuli mäkeen johtavalle polulle ja painui sitä jonnekin poispäin, kasvoilla ikäänkuin haltioituneen kärsimyksen ilme.

Ajamme täydessä mustuudessa kengän kokoisella Fiatilla. Ilman radiota, tyhjiä maakuntateitä pitkin, tuulilasia raiskaavassa kohmesateessa. Vesilahden pikkutiellä pellonreunasta meitä tuijottaa hehkuvasilmäinen peura. Joku lenkkeilee varoituskolmio selässä ja otsalamppu päässä rättiräntähelvetin keskellä.

”Kannattaakohan sitä lähteä etsimään enää tänään, on jo niin pimeääkin”, yllätän itseni ajattelemasta ennen kuin muistan taas tehtävämme laadun. Pimeyteen tässä on tultukin vaeltamaan. Mikään tekosyy ei nyt auta. Pysäköimme auton Laukon kartanon pihaan ja lähdemme etsimään pyramidia.

Matkallamme pirkanmaalaiseen pimeyteen törmäämme paitsi Helvetin portteihin myös pyramideihin epäilyttävän monta kertaa. Niitä vilisi ainakin Ossi Somman veistospuistossa ja Faarao Pirttikankaan Pyramidi-studioilla. Lenkkeilijöiden selissä hohtavat heijastinkolmiotkin olemme ottaneet sen jälkeen vihjeinä ammoisten aikojen hautamysteereistä. Vesilahdelta löytyy kuitenkin tuhannesti niitäkin pimeämpi pyramidi – jokin niin suuri ja pimeä rakennelma, että sen sisään on oikeasti haudattu ihmisiä.

Navigoimme jalkaisin kohti Hautaniemeksi kutsuttua paikkaa kartanopihapiirin perältä. Mustat rännit ruplattavat kammottavia yöllisiä varoitussignaaleja, mutta me emme kuuntele. Mitään teitä tai polkuja Hautaniemeen ei mene, joten astelemme piharakennusten perältä suoraan synkkään peltoryteikköön. Harpomme sekalaisten peltokokkareiden, heinien, kantojen ja kivien keskellä. Taskulampulla saa hädin tuskin selvää siitä, mihin astuu. Maa muuttuu lätäkköisen lettomaiseksi. Pienellä ledivalolla saa juuri ja juuri paikallistettua seuraavan hataran lampareen, johon asettaa sokea uskonsa ja hypätä.

Pian ryvemme hyisessä kaislikossa, astumme heinien läpi suoraan ojiin. Vieressä kulkee rantaviiva. Sen ennemminkin kuulee kuin näkee. On melkein sama kuin olisi sokea. Melkein sama kuin uisimme Hautaniemeen, jonka saattaa hyvillä kuvittelun lahjoilla nähdä kaukana mustuuden keskellä erottuvana vielä mustempana länttinä. Jos edes olemme siellä, missä kuvittelemme.

Selviämme kaislikosta sänkipellolle. Lätäköt ovat entistä suurempia, ojat leveämpiä. Etsimme ylimenopaikkoja hyvän tovin, harpomme täysin riittämättömät kengät täynnä vettä jäisten vesien yli, ohi ja läpi. Vesilahti, todellakin. Ottaa pannuun niin että vähäinenkin näkö meinaa lähteä. Räntäsade yltyy.

Loputtomalta tuntuvan tuskailun jälkeen saavumme kiinteälle maalle. Edessä erottuu himmeä puiden rivi. Vain hieman lisää ryteikköä ja saavumme kiviselle muurille. Sen jälkeen kituvien valojen säteisiimme osuu valtava, hengen salpaava esoteerinen rakennelma. Siinä se on. Standertskjöldin hautapyramidi. Kivinen monumentti säteilee yön mysteeriä niemen kätkössä.

 

Suomen mittakaavassa täysin ainutlaatuisen hautamausoleumin rakennutti Venäjän keisarillisessa armeijassa palvellut kenraaliluutnantti Carl August Standertskjöld vuonna 1880. Laukon kartanon vaiheita kuvanneen historioitsija Liisa Lagerstamin mukaan piirustukset tulivat todennäköisesti Pietarista, jossa egyptomania oli hiljattain päässyt valloilleen.

Pyramidin neljästä nurkasta kohoavat leijonanpäillä ja -tassuilla koristellut mahtipontiset pylväät. Rakennelman huipulla seisoo suuri antiikkinen uurna. Pyramidin portin päällä on Pyhän Vladimirin risti, muistutus keisarillisesta armeijasta.

Hiippailemme lähemmäs sisäänkäyntiä. Massiivisten takorautaovien päälle on hakattu Standertskjöldin nimi. Taskulampulla sen erottaa hädin tuskin. Toinen ovista on hieman raollaan, eikä mikään lukko näytä pitävän sisäänkäyntiä teljettynä. On tarkalleen yhdestä rasahduksesta kiinni, alanko uskoa aaveisiin. Ovi narahtaa kosketuksesta. Portin saa vedettyä auki.

Kurkkaamme sisään. Holvin seinät erittävät ruskeansävyistä limaa kuin pahimmissa kauhutarinoissa. Obskuuria hautakiveä ja muutamia roskia lukuun ottamatta tila on tyhjä. Keskellä lattiaa on aukko, joka johtaa varsinaiseen hautaholviin. Se on täyttynyt vedellä. Jossain pimeän hautaveden uumenissa on kokonaiset kahdeksantoista hautapaikkaa.

Silmiä ei meinaa saada irti pimeästä altaasta. Se ei väreile, ei liiku, ei pidä ääntäkään. Mustan ruudun sävyttömyys hypnotisoi kulkijan aloilleen.

Laukon hautapyramidi herätti aikanaan paljon huomiota. Tsaarinajalla yksityisten hautojen rakennuttaminen kartanonomistajien maille oli kuitenkin melko yleistä ja kirkko suhtautui siihen myönteisesti. Ensimmäinen vainaja laskettiin pyramidiin jo vihkiäisseremonian yhteydessä. Carl Augustin vaimo oli kuollut edellisenä talvena. Kenraaliluutnantti itse kuoli viisi vuotta myöhemmin ja kuljetettiin Pietarista pyramidiin haudattavaksi. Pariskunnan lisäksi mausoleumiin laskettiin vain yksi suvun jälkeläinen, muutaman päivän ikäisenä kuollut poika, yli 20 vuotta myöhemmin.

Sisällissodan aikaan punaiset räjäyttivät hautaluukun kannen irti aartenetsintäretkellään. Aikojen saatossa hautaholviin alkoi tulvia vettä, mikä sai suvun siirtämään arkut lopulta muualle. Ruumiita holvissa ei enää ole. Tiettävästi.

Egyptiläisten pyramidien on arveltu symboloineen monen muun asian ohella taivaasta lankeavaa valonsädettä. Ammoisen Egyptin uskonto oli Auringon palvontaa. Keskellä läpitunkematonta Hautaniemen vetistä yötä yhteys tuntuu nyrjähtäneeltä. Helppoahan sellaista nyt on palvoa, minkä näkee.

Vanhin Egyptin jumalista oli kuitenkin Nun, joka edusti ennen kosmoksen järjestymistä kaikkialla vellonutta kaaoksen merta, pimeyttä, rajattomuutta. Muinaista, toismaailmallista alkuvettä. Alkumerestä syntyi pimeä käärme Apep, joka aurinkojumala Ran oli joka yö kukistettava. Muuten aurinko ei pystyisi nousemaan.

Rännästä vettyneet vaatteet, kylmenevät jalat ja paikan yleinen hyytävyys pakottavat meidät lopulta pois hautaniemestä. Voimat eivät enää riitä. Pimeyttä on liikaa. Pimeää ainetta, yön säteitä, alkuvettä, hautaholvin mustan altaan tuijotusta, ympärillämme astraalisen viruksen tavoin virtaavaa mustuutta. Käärme on selvästi voitolla. Ehkä se voittaa meidät tänä yönä, ehkä vielä monta yötä sen jälkeenkin. Taistelu alkaa kuitenkin aina uudestaan.

Märät jalat kävelevät hautojen ja peltojen alkuvedessä, kalmiston öisessä marraskasteessa, kompuroivat raskaina ja sokeina takaisin autolle. Sielu huutaa saunaa, sikiöasentoa, valoa, perusihmisen perusasioita.

Kaahaamme kotiin talla pohjassa. Paljaina, heränneinä ja täysin varmoina siitä, että olemme löytäneet jos emme maailman niin ainakin Pirkanmaan pimeimmän reiän.

Seuraavan yön nukun kuin kivi.

 

 

KIRJALLISUUS
Katherine Freese: Kosminen cocktail. Kolme osaa pimeää ainetta. Suomentanut Juha Pietiläinen. Terra Cognita 2015.
J. K. Ihalainen: Takaperinlukua. Palladium Kirjat 2007.
Liisa Lagerstam: Laukko – Kuusi vuosisataa. Laukon kartano 2016.
Heikki Oja: Maailmankaikkeuden rakenne. Ursa 2018.
Panu Rajala: F. E. Sillanpää. Nobel-kirjailijan elämä 1888–1964. SKS 2015.
F. E. Sillanpää: Elämä ja aurinko. SKS 1994.
F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä. Otava 2013.