Mikä on yhteisö ja mitä on yhteisöllisyys?

Keltainen talo kukoistuksessaan

Mikä on yhteisö ja mitä on yhteisöllisyys?

Olin 27.8. kutsuvieraana Tahmelan Huvilassa järjestetyssä kaupunkiympäristöä käsittelevässä seminaarissa aiheenani ”Yhteisöjen rakentaminen osallistamalla”. Kirjoitin aiheesta muutaman lauseen.

Mikä on yhteisö, mitä on yhteisöllisyys?

Yhteisöille tunnusomaista on itseohjautuvuus, talkootyö, hierarkian ja kiinteiden valtarakenteiden puuttuminen ja tasavertaisuus. Yhteisö syntyy, kun ihmiset yhdessä haluavat ponnistella yhteisen tavoitteen ja päämäärän eteen. Ihmisillä on yhteinen unelma. Tavoite voi olla filosofinen, idealistinen tai hyvinkin konkreettinen, kuten esimerkiksi yhteisöllisen tekemisen, olemisen ja kohtaamisen mahdollistavan tilan rakentaminen ja ylläpitäminen.

Kun käynnistin projektin ja ihmiskokeen Keltainen Talo Tampereella Tammelassa vuonna 2014, motiivini olivat ehdottomasti sekä idelogiset että hyvinkin konkreettiset. Tavoitteeni oli osoittaa, että ihmiset yhdessä yhteisöllisesti pystyvät ihmeisiin, eikä siihen tarvita liiemmin hallintoa, valtarakenteita tai loputonta kieltojen ja valvonnan ahdistavaa ilmapiiriä. Tässä kohtaa on hyvä huomioida, että olen itse ollut lapsesta saakka auktrotiteettikammoinen ja suhtautunut kaikkiin kieltoihin ja rajoituksiin hyvin ynseästi. Taustalla on pohjaton vapauden ja täyden itsemääräämisoikeuden kaipuu, sekä varmasti myös aimo annos rehtiä vitutusta johtuen vallan väärinkäytöstä kautta ihmisen historian. Nämä sielulliset piirteeni ovat ajaneet minua rakentamaan eräänlaisia vapauden, tai ainakin vapaan itseilmaisun mahdollistavia tiloja itselleni ja samalla kaikille muille.

Keltainen Talo oli musiikkipainoitteinen, avoin ja ilmainen koko kansan olohuone ja kulttuuritila, jossa soitettiin parin vuoden olemassaolonsa aikana satoja keikkoja, järjestettiin taidenäyttelyitä, kyläjuhlia, kierrätettiin, jammailtiin, tavattiin uusia ihmisiä, kokattiin ruokaa, syötiin, juteltiin, luettiin, otettiin päiväunet, rakastuttiin. Huomionarvoista Keltainen Talo -projektissa oli rahan sekä kieltojen ja varsinaisen valvonnan, vallan puuttuminen. Tapahtumat olivat aina ilmaisia ja kulloinkin paikalla olevat huolehtivat tilasta yhteisöllisesti. Kaikki työ tapahtui talkootyönä. Keltaisella Talolla ei tarvinnut tehdä mitään, mutta siellä SAI tehdä paljon. Seinältä löytyi hyvin yksinkertaisia ohjeita, joissa kerrottiin mm. että saa tiskata, viedä roskat, viedä tölkit ja ostaa tölkkirahoilla kahvia jne. Talon ensihetkistä alkaen projektiin kiinnittyi oma-aloitteisesti talkoolaisia, joista osa oli mukana koko projektin päättymiseen eli talon purkuun saakka. Tässä tullaan osallistamisen ytimeen; on hyvin eri asia käskeä ihmistä tekemään jotain verattuna siihen, että antaa ihmiselle mahdollisuus tehdä jotain. Keltainen Talo oli mahdollisuus.

Keltaisen Talon tilalla olevat työmaakopit
Keltaisen Talon tilalla olevat työmaakopit

Aikaamme leimaa nyrjähtänyt suhde työntekoon; työ mielletään usein ylhäältäpäin ohjatuksi, kapitalistista yhteiskuntarakennetta palvelevaksi orjuudeksi, jossa kansalainen hikoilee ja rikkaat rikastuu. Sitä moderni työelämä valitettavan usein onkin. Sitä suuremmalla syyllä on erityisen tärkeää tarjota ihmiselle mielekästä, arvokasta tekemistä jossa hän ei koe tulevansa hyväksikäytetyksi tai riistetyksi “systeemin” toimesta. Keltaisella Talolla ihminen sai halutessaan tehdä töitä, ja sen työn hän teki ennen kaikkea itselleen ja lähimmäiselleen. Tekemällä työtä Keltaisen Talon eteen, hän mahdollisti itselleen turvallisen, yhteisöllisen ja itseilmaisuun rohkaisevan tilan jatkuvuuden. Se oli palkka työstä. Tästä syystä Keltaisella Talolla ei koskaan ollut pulaa talkoolaisista.

Osallistaminen on sitä, että ihmiselle annetaan mahdollisuus, ihmiseen luotetaan ja ihmistä kannustetaan. Kun ihminen on saanut kokea tämän itse, hän suurella todennäköisyydellä siirtää sen seuraavalle. Näin pyörii ja toimii itseohjautuva yhteisö.

Valitettavasti Keltainen Talo purettiin kaupungin kaavan tieltä vuonna 2016. Tampereen kaupunki ei myöskään pystynyt lupauksista huolimatta osoittamaan uutta tilaa toiminnan jatkamiselle. Tässä kohtaa kahden vuoden aikana tiiviiksi hitsautunut yhteisö ja valtakunnallistakin huomiota saanut kulttuuritoiminta jäi kodittomaksi. Se oli ennen kaikkea kaupungin kannalta suuri menetys ja edustaa sellaista näköalattomuutta ja typeryyttä, jota minun on mahdoton ymmärtää.

Toivuttuani pettymyksestä, käynnistin joulukuussa 2018 Keltaisen Talon henkeä jatkavan kulttuuritilan Kansankioski Romu & Randomin. Kuten nimikin kertoo, kioskilla on Keltaisesta Talosta poiketen myös kaupallista toimintaa. Ihmiset saavat tuoda omaa osaamistaan ja taidettaan esille ja myyntiin. Tavoitteeni on kannustaa ihmisiä luovaan yrittäjyyteen. Myös Kansankioskin toiminta perustuu pitkälti yhteisölliseen talkootyöhön sekä Keltaisesta Talosta poiketen osakkuuteen, jolla maksetaan tilan vuokra. Osakas saa avaimen ja tilan täyden käyttöoikeuden. Kansankioskista on vajaan vuoden aikana tullut tärkeä kohtaamispaikka ja matalan kynnyksen kulttuuritila. Joka viikko kellarissa soi ja pienellä galleriaseinällä vaihtuu näyttely kahden viikon välein. Keltaisen Talon ja Kansankioskin suosio ja toimivuus ovat vahvistaneet teoriani; ihmiset yhdessä yhteisöllisesti pystyvät ihmeisiin.

Sen sijaan hämmästelen Tampereen kaupungin ja nimenomaan hallinnollisen elimen haluttomuutta ja kyvyttömyyttä nähdä ja tukea Keltaisen Talon kaltaista kansalaisaktiivista, itseohjautuvaa kulttuurityötä. Viimeisten vuosien aikana Tampereella on systemaattisesti tuhottu tiloja, joissa todellinen, elämänmakuinen ja kansainvälisesti kiinnostava uniikki kansankulttuuri syntyy, elää ja kukoistaa. Keltaisen Talon kohtalon lisäksi Tikkutehdas, Pyynikin Trikoo, Onkiniemi ja Hirvitalo ovat muutamia surullisia esimerkkejä kulttuurityöhön kohdistuvasta sabotaasista. On tragikoomista, että samaan aikaan kun toinen käsi ojentaa Vuoden kulttuuriteko -palkinnon, toinen käsi ohjaa purkumoukaria. Viesti on ristiriitainen ja kuvastaa toki myös kaupungin sisällä vellovaa ideoiden ja tavoitteiden ristiriitaa.

En tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun Tampereen kaupungin strategia- ja kehittämisyksikön kehittämispäällikkö marssi sisään Kansankioskiin saatesanoin; ”Tampereen kaupunki on uudistamassa kaupungissa käytössä olevia osallistumisen ja osallisuuden muotoja. Tahtoisimme jututtaa muutamia tamperelaisia aktivisteja.” Toki olisin voinut sanoa, että kaupunki on juuri ampunut alas yhden aikamme merkittävimmän kaupunkiaktivismin keskittymän, mutta sen sijaan vedin syvään henkeä ja kerroin kaiken mitä olen aiheesta oppinut. Kun minut kutsuttiin Tampere Kulttuuripääkaupunki 2026 -hankkeen kulttuurilähettilääksi tiesin, että kaikkien niiden hyvien ja kivojen asioiden puolesta liputtamisen lisäksi minulla olisi myös velvollisuus puhua niistä ristiriidoista ja epäkohdista, joita rakkaan kotikaupunkini kulttuuurikentällä olen joutunut viime vuosina todistamaan. Tärkein tehtäväni on kuitenkin muistuttaa, että yhdessä yhteisöllisesti ihmiset pystyvät ihmeisiin. Annetaan sille mahdollisuus!